Heissan! 

Mediassa on jo pitemmän aikaa puhuttu syrjäyneistä nuorista ja nuorten lisääntyneestä riskistä syrjäytyä. Olen tässä vähän aikaa jo miettinyt sitä, että milloin syrjäytyneistä nuorista tulee syrjäytyneitä aikuisia? Mitä ovat syrjäytyneen aikuisen merkit? Miten aikuisen syrjäytyneen elämä eroaa nuoren syrjäytyneen elämästä? Ja eritoten sitä että miksi syrjäyneistä aikuisista ei puhuta? 

onko häpeä olla syrjäytynyt aikuinen? Häpeämmekö me suomalaiset myöntää sitä, että yhä suureneva osa suomalaisista aikuisistakin syrjäytyy on syrjäytymisuhan alla tai syrjäytynyt jo nuorena? Vai onko syy siihen että aikuisten syrjäytyneisyyttä ei haluta tutkia ja taulukoida, ettei vain poistuisi se harha siitä että kyseinen ongelma on vain nuorten keskuudessa? Luommeko illuusion siitä, että nuoret maagisesti sulautuvat yhteisöömme aikuistuessaan? Vaikka oikeasti he vain siirtyvät syrjäytyneiksi aikuisiksi. 

Tunnistatko sinä itsessäsi syrjäytyneen aikuisen? Tai tunnistatko lähipiiristäsi sellaisen ihmisen?  Ja mitä me voimme tehdä näiden ihmisten hyväksi? Voimmeko me auttaa itse vai voimmeko vain vaatia että yhteiskuntamme ottaa vastuun jäsentensä hyvinvoinnista?  Kertokaa mitä mieltä olette. 

Kaikella rakkaudella 

Seltse